Juoksu on se juttu, josta kaikki alkoi.
Kun on hyvä mieli tekee mieli juosta.
Ja kun huono tai muuten vain stressantunut mieli,
niin juoksu on lääkettä siihenkin.
Eikä missään muussa ole niin helppo saavutta sitä ihanaa
flow-tilaa, jossa askeleet vaan rullaa ja maailma on tässä ja nyt.
Monimutkaisessa maailmassa juoksu on ihanan yksinkertaista.
Keskittymistä perusasiaan. Liikettä. Aikaa. Olemista.
Ympärillä hälisevässä maailmassa juoksu on meditaatiota.
Se on nykyisin osa identiteettiäni,
se on osa minua.
Siksi onkin karmeaa, kun tulee vamma/loukkaantuminen,
eikä voikaan enää juosta.
Se on vähintäänkin pienoisen kriisinpaikka,
johon mielellä - jos ruumiillakin - kestää sopeutua.
Juoksusta tulee nimittäin helposti riippuvaiseksi.
Ja äkillinen vieroitus siitä on tietysti henkinen haaste.
Tämän tietävät kaikki ne, jotka ovat juoksun makuun päässeet.
Ja loukkaantuneet.
Sillä oikeasti harva juoksua tosissaan harrastava säilyy vammoitta.
En minäkään.
Viime syksynä 2014 marraskuun puolivälissä kesken tavallisen juoksulenkin
jotain tapahtui jalkaterässäni.
Jouduin linkuttamaan lenkiltä kotiin.
Röntgenissä ei näkynyt merkkejä murtumasta, mutta
jalka oli kipeä, enkä kärsinyt edes astua sille.
Siitä se alkoi; lähes 3 kuukauden mittainen juoksutauko.
Siinä ajassa ehtii päässä pyöriä yksi jos toinenkin epätoivoinen ajatus.
Voi miettiä, että oliko se nyt siinä.
Piste koko juoksu-uralle.
Miettiä, että siellä ne muut nyt juoksee ja treenaa.
Olla kateellinen. Ja surullinen. Ja vihainen.
Voi miettiä miksi kävi kuin kävi.
Joskus on löydettävissä syitä, joita huomioimalla olisi voinut
välttää vamman. Mutta ei läheskään aina.
Pitää vain hyväksyä tilanne.
Mutta apua voi aina hakea.
Minä sain apua mm. näistä Sidas pohjallisista:
Kuopiossa näitä yksilöllisiä Sidas pohjallisia tekee
FYSIX Oy:ssa Isto Paalimäki
Pohjallisten lisäksi toipumista vammasta auttoi keskittyminen
muihin lajeihin/asioihin.
Ettei vain jäänyt sohvalle pyörittämään peukaloita ja murjottamaan
(vaikka joku kerta saattoi kyllä niinkin käydä).
Varmasti myös aika paransi pieniä vammoja,
samoin sinnikäs varvasjumppa.
Positiivisellakin ajattelulla oli oma merkityksensä,
ja sillä että joku (mieluiten joku ammattilainen) valoi toivoa tilanteeseen.
Luin blogeista toisten vammoista kärsivien tarinoita
(esim suunnistaja Minna Kaupin vastoinkäymisiä),
etsin vertaistukea.
etsin vertaistukea.
Mietin, että minullahan tässä vielä on tavallaan helppoa,
mutta entä kun on ammattilainen ja elanto kiinni urheilussa.
Paineet voi olla vielä pikkuisen erilaiset silloin.
Joka tapauksessa nyt on koittanut kevät.
Kolme pimeää ja synkkää kuukautta on ohi.
Ja minä juoksen taas.
Ja voi että se on mahtavaa.
Juosta kovaa.
Juosta pitkään.
Juosta ylä- ja alamäkeen.
Juosta auringossa ja sateessa.
Juosta portaita.
Juosta asfaltilla ja maastossa.
Juosta ulkoimalla.
Juosta Suomessa.
Juosta yksin
ja juosta oman rakkaan kanssa.
Ylämäkijuoksua Lapinlahden Haminamäellä
Mäkimies
Aamuisia juoksutunnelmia New Yorkin lomamatkalta
Central Parkista
-Saara
PS. Viime viikolla juoksin hammaskipuuni 10x Puijon Portaat
ylös ja alas aikalailla täysillä. Hammaskipu muuten unohtui.
Ihan vaan reseptiksi hammashermokivuista kärsiville ;)!
